Miksi ennakko-oletukset muista ihmisistä on parempi tiputtaa pois

Sanaleikki sanasta assume tiivistää, mikä olettamisessa menee pieleen. When you ASS-U-ME, you are making ASS out of U and ME.

Kun oletamme asioita ihmisistä, saatamme yksinkertaisesti tehdä itsestämme vain idiootteja. Ulkonäkö ei kerro ihmisestä muuta kuin sen, miltä hän näyttää juuri sillä hetkellä. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Vaatteisiin, autoon, kielitaitoon, koulutukseen. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Oletus on vain oletus, joka on todennäköisesti ainakin jollain tavalla pielessä.

Nuorena minut oli kasvatettu arvostamaan vanhempia ihmisiä ja kenties siksi oletin heidän kaikkien olevan arvostuksen mittaisia ja mukavia. Päädyin 16- tai 17-vuotiaana junassa istuessani keskustelemaan vanhan papparaisen kanssa. Lyhyen small talkin jälkeen hän kehui ensin korviksiani ja tiedusteli sitten ”puolihuolimattomasti” pidinkö elokuvista ja kertoi hänen tuttunsa kuvaavan jonkin tyyppisiä elokuvia. Osasin laskea 1 plus 1. Nyt vastaisin jotain nasevaa takaisin (mutta eiväthän tuollaiset ihmiset lähesty itsetuntoa ja voimaa huokuvia ihmisiä, vaan niitä aran oloisia), mutta järkytys sulki suuni ja poistuin junasta seuraavalla pysäkillä vain päästäkseni miehestä eroon. Muistan, kuinka olin pitkään järkyttynyt siitä, että en osannut lukea tuota ihmistä paremmin. Se todella ravisteli liiallisen sinisilmäisyyden pois ja toi tilalle pienen ripauksen skeptisyyttä.

Kuulostaa karulta, mutta enää en luota sokeasti kehenkään. Arvostus ja luottamus täytyy ansaita ja omia lapsiani en kasvata arvostamaan edes niitä vanhempia ihmisiä. Ottamaan huomioon kyllä (kuten kaikki ihmiset), se kuuluu jo käytöstapoihin. Mutta luottamus ja arvostus täytyy ansaita. Epäluuloinen ei tarvitse (eikä kannata) olla, mutta sinisilmäisyyskään ei ole hyvä asia. Pikemminkin varovaista luottamusta ripauksella skeptisyyttä.

Tilanne kenties käynnisti alitajuisen halun saada oma intuitio toimimaan paremmin. Saada tunne siitä, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. Intuitio voi kertoa ihmisestä jopa ulkoisia ominaisuuksia paremmin, mutta toki sekin voi olla väärä. Ja tietenkin se vaatii harjoittelua! Itse luotan nykyään paremmin tunteeseeni ihmisestä. Usein se on osunut oikeaan. Mutta ei siihenkään voi sokeasti luottaa.

Toisen muistutuksen sain sinisilmäisyydestä paljon myöhemmin – parempi kun oppi menisi kerralla perille! Esimerkki menee jo ohi aiheesta, olettamuksista, mutta se sopii edellisen tarinan jatkoksi, joten rönsyillään siis aiheesta hieman. Oikeastaan koko tilanne hävettää minua, sillä tunnen olleeni niin typerä. Aikuisena! Luulin jo oppineeni läksyni aiemman esimerkin papparaisen kanssa. Mutta kenties tarinan kertomisesta on joskus jollekin jotain hyötyä. Olimme juuri muuttaneet uuteen maahan ja halusin ostaa miehelleni syntymäpäiväyllätykseksi painonnostopenkin. Katselin käytettyjä penkkejä netistä ja löysin hyvän kuuloisen ilmoituksen. Laitoin viestiä, että haluaisin ostaa penkin yllätykseksi miehelleni (hmmh..). Haluaisin tulla katsomaan penkkiä ensin ja kysyin, voisiko hän tuoda sen meille sitten myöhemmin (hmmh..), koska minulla ei ollut autoa. Mies kysyi missä asuin (hmmh..) ja sanoi olevansa juuri noilla kulmilla (mikä sattuma!), joten voisi ottaa minut kyytiin ja viedä minut kotiinsa katsomaan penkkiä (hmmh..). Enempiä miettimättä vastasin joo, miksikäs ei, eihän mulla ollut muutakaan juuri nyt. Kunnes tajusin, että ei helvetti, mitä minä mukamas fiksu ihminen olen tekemässä – mikä ihmeen aivokatkos minulle tuli, tämä ei tunnukaan hyvältä idealta! Laitoin viestiä, että hei, ei sovikaan, anteeksi olen pahoillani mutta tulikin muuta. Mies kuitenkin tuli kerrostalon alaoven taakse odottelemaan ja soittelemaan ovikelloa. Kurkkasin ovikamerasta ja ahdistus hyppäsi kurkkuuni, kun hän peruutuksestani huolimatta sitkeästi soitti kelloa yhä uudelleen ja uudelleen. Hän lähetti minulle jälkikäteen sähköpostiviestin, joka todella kertoi minulle ja miehelleni, että ajatus ei todella ollut turvallisimmasta päästä. Hyvä, että hälytyskellot soivat viime hetkellä. Lapsenkin pitäisi tietää, miten tilanteessa olisi ollut parempi toimia..! Oletuksiin tämän esimerkin voi sitoa toteamalla, että oletin hänen olevan turvallinen ihminen. Kenties hän ei ollutkaan. Kenties intuitioni sai viime hetkellä äänensä kuuluville.

Toinen esimerkki on lähelläni asuvasta naisesta. Esimerkki siitä, kuinka lähes päivän selvältä näyttävä olettamus voikin olla aivan pielessä. Olen nähnyt usein noin kolmenkympin puolivälissä olevan naisen lapsensa ja koiransa kanssa ja olen kiinnittänyt huomiota naisen iloisuuteen. Hänellä on aina leveä jenkkityylinen hymy huulillaan ja hän näyttää niin iloiselta ja hyväntuuliselta. Satoi vettä tai aurinko paistoi, hän hymyilee. Näyttää kuin hän ei osaisi lopettaa hymyilemistä. Hänellä on suuri maha ja hän näyttää olevan viimeisillään raskaana. Ehkä siksi hän hymyilee niin leveästi, tulevaa vauvaonnea? Voin kuvitella, kuinka moni kysäisee päivän selvältä näyttävän kysymyksen: Milloin on laskettu aika?

Ei. Vauvasta ei ole kyse. Hänellä on vatsasyöpä. Ei vauvaa, syöpä. Kaiken lisäksi hän on yksinhuoltaja. Kun sain tietää asiasta, itkin hetken puhtaasta järkytyksestä. Hän taitaa hymyillä onnesta siksi, että on elossa. Tuntea onnea ja iloa siitä, että saa olla lapsensa kanssa. Ja siitä lähtien, aina kun olen nähnyt naisen tai ajatellut häntä, olen tuntenut syvää kiitollisuutta elämästä. Ja muistanut hymyillä enemmän. Kellekään meistä ei ole luvattu enempää kuin hänellekään.

Olenkin koittanut uusia ihmisiä kohdatessani pitää mielessäni, että en tiedä heistä mitään.

Onko sinulla tarina kerrottavana siitä, kuinka olettamus voi mennä pieleen?

2 Comments

  1. Ihana tää ASS out of U and ME! 😀

    Tän oivalluksen aion ottaa myös omaan varastooni. Muistutuksen itselleni, että älä odota toisesta yhtään mitään. Se tosin on väistämätöntä: väkisinkin sitä kuvittelee mielessään toisen elämän ja eletyn elämän vain olemuksen perusteella. Se on aika hurjaa (ja kurjaa), kun ajattelee.

    Itse olen aina ollut sieltä toisesta ääripäästä: olen oppinut olettamaan kaikesta vain pahaa. Nyt aikuisena olen yrittänyt kääntää tätä päinvastoin: yritän antaa ihmiselle mahdollisuuden. Tästä on muodostunut tasapaino: annan mahdollisuuden, mutta takaraivossani olen aina varautunut pahimpaan.

    Tykkää

    1. Joo, tuo sanaleikki saa kyllä ihmiset hyvin muistamaan, mikä olettamisessa mättää 😀

      Kyllähän sitä sortuu helposti olettamaan asioita pelkän olemuksen perusteella. Mä olen koittanut ajatella, että kun tapaan uuden ihmisen, yritän muistaa pitää mielessä juuri tuon, etten tiedä hänen elämästä mitään ja yritän kohdata samalla ihmisen siten, kun kohtaisin suurin piirtein sodasta selvinneen; samalla lämmöllä. Siinä on ohjenuoraa. Toki helposti sanottu ja vaikeammin toteutettu, mutta yritys vie eteenpäin. Tämä siksi, että olen saanut kuulla tarpeeksi monta esimerkkiä siitä, kuinka osa meistä kantaa sisällä ikäviä asioita, joita ei näe ulospäin. Koskaan ei voi tietää.

      Ymmärrän sunkin näkökulman, että olettaa vain pahaa. Välillä tuntuu, että oma luotto ihmisiin on koetuksella, kun niin usein saa jollakin tavalla pettyä – ja saa itselle lopulta pahan mielen. Ratkaisun kuulin ystävältä, joka sanoi ettei odota keneltäkään yhtään mitään. Toimii 😀 Aika raadollinen näkökulma. Olla odottamatta yhtään mitään. Mutta toisaalta, miksi ei.

      Sulla on aika hyvä filosofia, anna mahdollisuus – ja sitten jos vaihtaa tuon ”takaraivossa varautunut pahimpaan” -> varautunut ei-mihinkään, olisi aika zen 😉 Hah, mä taidan nappaa tän filosofian käyttöön 😉

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s